SAV - MIKÄ, MIKSI, JA MITEN VOIDAAN HOITAA?

Arkikielellä puhuttaessa aivoverenvuotoja on pääasiassa kahdenlaisia, joista SAV eli subaraknoidaalivuodossa veri vuotaa aivokalvoista ns. lukinkalvon alaiseen tilaan. Tämä SAV on useammin "nuoremmilla" tapahtuva eli n. 40-50 vuotiailla. Varsinaiseksi aivoverenvuodoksi kutsutaan sitä vanhuudessa tapahtuvaa aivovaltimon repeämistä (eli intraserebraalivuoto, ICH), jossa veri vuotaa suoraan aivoaineeseen. Lisäksi voidaan puhua vielä kahdesta muustakin aivoverenvuodosta (kovakalvonalaisesta ja epiduraalivuodosta), mutta en lähde niitä tässä käsittelemään lainkaan. Käsittelen tässä tekstissäni SAV:a, koska olen itse saanut sen kaksi kertaa. Ihmeen kaupalla olen hengissä ja kykenen tätäkin tekstiä kirjoittamaan. Suomessa SAV:n saa vuosittain noin 1000 ihmistä ja heistä noin puolet kuolee heti tai kahden ensimmäisen vuorokauden sisällä uusintavuotoon. SAV jättää eloonjääneille lähes kaikille joitakin puutosoireita (halvausoireita tai puheeseen, keskittymiskykyyn, pitkäjänteisyyteen tms. liittyviä oireita), sillä tutkimuksissa magneettikuvaus on osoittanut, että n. 80%:lla SAV:n saaneista löytyi aivoista kudosvaurioita (Riku Kivisaari: "Mikrokirurgisesti hoidettujen aivovaltimoaneurysmien leikkauksen jälkeinen kuvantaminen", HUS).

Yleisin syy SAV:n syntyyn löytyy siitä, että aivovaltimoon on kehittynyt pullistuma eli aneurysma. Tämä aneurysma kasvaa veren virratessa valtimossa, kunnes pullistuma on niin suuri, että verisuonen seinämä ohenee ja lopulta repeää (katso kuva yllä), esimerkiksi jonkin voimakkaan verenpaineen nousun takia tai aivan vain itsestään. Pienellä osalla ihmisistä aneurysman taustalla ovat perinnölliset tekijät, kuten minulla (äitini puolelta, tosin melko etäällä, sillä äitini pikkuserkkuja on kolme kuollut SAV:oon). Oikeastaan ei ole voitu osoittaa varmuudella, mikä muu voisi aiheuttaa SAV:n. Tupakointi, alkoholi ja korkea verenpaine voivat kuitenkin edesauttaa sairastumista.

SAV:n oireena on tavallisesti räjähtävän kova päänsärky, jonka yhteydessä saattaa potilas oksentaa, ulostaa ja virtsata alleen (kuten minulla kävi). Potilaat kuvaavat, että kohtaus tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta antamatta mitään esioireita. Joissakin tapauksissa esioireita voi tulla, jolloin pullistuma on nähtävästi tihkuttanut jo verta, mutta silti kestänyt. Osa potilaista menettää tajuntansa vuodon yhteydessä. Itse en muista vuodoista enkä ambulanssimatkoista mitään, vaan vasta sen, kun herään Kuopiossa teho-osastolla.

Ns. konservatiivinen hoito tarkoittaa sitä, että potilaalle ei käytännössä tehdä muuta kuin, mitä voidaan lääkkeillä (Nimotop tms.) tehdä. Mikäli korjattavaa ei löydetä, on SAV:ssa yleensäkin tärkeintä hoitaa hydrokefalusta eli aivokammioiden laajenemista likvorin (selkäydinnesteen) kierron häiriintymisen takia. Toisinaan joudutaan potilaalle laittamaan suntti, jonka tarkoituksena on viedä selkäydinnestettä pois niin, että aivokammioiden paine laskee. Konservatiivisessa hoidossa potilasta makuutetaan tarkkailtavana pari viikkoa sairaalassa ja hänet lähetetään kotiin mahdollisten lääkkeiden kanssa (aivopainelääkkeiden, epilepsialääkkeiden, kipulääkkeiden). Tämä on tietenkin potilaalle ahdistavan tuntuinen tilanne. Vaihtoehtojahan on silloin kaksi: 1) vuotokohtaa ei ole löytynyt, joten ei ole mitään mitä korjata - tämän pitäisi olla hyvä uutinen, sillä periaatteessa uusimisriski on minimaalisen pieni (itselläni tästä huolimatta SAV uusi), 2) korjattava kohta on niin vaikeassa paikassa, että sille ei pystytä tekemään mitään. Nykyisin toinen vaihtoehto on kohtalaisen harvinainen. Lähes aina pystytään jotakin tekemään ja lisäksi aivovaltimopullistumilla on tapana olla meillä ihmisillä juuri tietyissä samoissa aivovaltimon mutkissa tai haarautumiskohdissa.



Toinen vanha menetelmä, joka edelleen on niitä varmimpia menetelmiä ja myös leikkaushygienian parantuessa hyvä menetelmä, on avata kallo, kaivaa pullistuman sisältämä valtimo esiin ja laittaa aneurysmaan titaniumia oleva klipsi (kuvassa yllä). Tämä poistaa varmasti pullistuman verenkierrosta. Leikkauksessa on kuitenkin aina omat riskinsä ja siksi on etsitty yhä uusia ja turvallisempia menetelmiä.



Nykyisin, jos suinkin mahdollista, pyritään aneurysma sulkemaan verenkierrosta suonensisäisesti platinakoileilla. Näin minulle on tehty. Toimenpide on potilaan kannalta hyvin samanlainen kuin angiografia eli aivovaltimoiden varjoainekuvaus. Koilaus tehdään nykyisin nukutuksessa. Nivusvaltimo avataan pienellä viillolla, viiltokohtaan laitetaan shuntti, josta veri ei pääse vuotamaan ulospäin, mutta josta voidaan työntää valtimon sisään katetri, ohut letku, joka viedään läpivalaisussa aivoihin asti. Paksumman katetrin sisällä voi olla ohuempi katetri, jolla päästään ohuempiin aivovaltimosuoniin. Katetri viedään sopivalle etäisyydelle pullistumasta ja katetrin sisällä kuljetetaan platinalankaa, joka ajetaan pullistuman sisälle sykkyrälle ja katkaistaan sähköisesti (Vas. kuva yläpuolella). Toisinaan pullistuman "kaula" on niin laaja tai, jos korjataan kasaan painunutta platinakoilia, joudutaan tekemään ns. stenttiavusteinen koilaus, jossa metalliverkko sijoitetaan pullistuman kohdalle ja platinakoilit työnnetään verkon lävitse pullistumaan (oik. kuva yläpuolella). Stentti estää platinakoilien karkaamisen verenkiertoon. Jotta stenttiavusteinen koilaus voidaan tehdä, joutuu potilas syömään pari viikkoa aikaisemmin veren hyytymistä estävää lääkitystä (esim. Plavix) ja verta ohentamaan Primaspania. Stenttiavusteinen koilaus tehdään nukutuksessa.

Nykyisin saatetaan muuta sairautta tutkittaessa esimerkiksi aivojen tietokonekuvausten (CT tai CTA) tai magneettikuvauksen (MEG, MRI) yhteydessä löytää puhkeamaton tai jopa useampiakin valtimopullistumia. Tällöin, jos mahdollista, nämä pullistumat pyritään hoitamaan pois verenkierrosta. Aivoverenvuodon riski on pullistuman löytyessä aina olemassa. Joskus voi kuitenkin käydä niin, ettei pullistumaa pystytä korjaamaan. Tämä on tietenkin potilaalle henkisesti raskas vaihtoehto, sillä silloinhan "tikittävä aikapommi" jää pään sisälle ja se tietysti tuottaa pelkoa. On hyvä kuitenkin muistaa, että suomalaisilla tuhansilla on valtimopullistumia, jotka eivät koskaan repeä, vaan ne todetaan vasta mahdollisen ruumiinavauksen yhteydessä vanhuudessa tapahtuneen kuoleman jälkeen.

SAV-potilaiden hoito ja kuntoutus suunnitellaan täysi tapauskohtaisesti. Paljon riippuu siitä, onko aivoverenvuoto jättänyt puutosoireita henkilölle. Kun Suomessa tuhannesta SAV:n saaneesta henkilöstä 500 jää eloon, niin näistä viidestäsadasta noin nelisensataa saa sellaisen neurologisen puutosoireen, että työhön palaaminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Itse olen sinnitellyt kahdesta näiden sadan joukkoon, jotka ovat jatkaneet työelämässä. Toki helppoa se ei ole ollut, sillä itselleni jäi sekä syntyi stressiperäisenä erilaisia vaivoja, joiden kanssa olen saanut taistella ja joihin syödä lääkkeitä. Kaikkein ikävin vaiva on ollut vuosikymmenet jo jatkunut voimakas kipu vasemmalla puolella selkää ja hartiaa (vasen hartialihakseni on silminnähtävästi oikeaa suurempi ja kasvattanut massaa, koska jollakin tavalla ilmeisesti viestintä aivoista on häiriintynyt mm. tähän hartialihakseen - kuten alaselkäänkin, jossa kipu on pahin).

Toipumisessa keskeinen rooli on henkisellä kuntoutumisella. SAV on aina sama kuin kuoleman hipaisu. Itselläni ensimmäinen aivoverenvuoto oli laaja-alainen ja muistan kuinka silloinen vaimoni ja siskoni tulivat minua katsomaan teho-osastolle niin pian kuin pääsivät. Ensimmäisiä asioita, joita muistan 1. SAV:n jälkeen on, kun lääkäri keskustelee heidän kanssaan ja kertoo, että kaksi ensimmäistä vuorokautta ovat kriittisimmät ja näyttävät jäänkö eloon vai en. Tämä on tietenkin totta silloin, jos pullistumaa ei ole voitu hoitaa pois verenkierrosta. Vaikka korjaus olisi onnistunutkin, on kuoleman läheisyys silti aina pelottava. Myöskin ihmiselle voi tulla ajatuksia, että "kauheaa, minulla on varmasti niin heikko verisuonisto, että pullistumia kasvaa koko ajan lisää ja kohta kuolen uuteen aivoverenvuotoon". Tällaiset pelot ja ajatukset ovat sinänsä turhia, sillä pullistumien kasvuun menee vuosikymmeniä ja toiseksi kaikessa kannattaa luottaa lääkäreihin. Oma asenteeni on ollut koko ajan se, että ensiksikin on ollut lottovoitto se, että minä olen päässyt hoitoon nopeasti, toiseksi se, että minua kontrolloidaan säännöllisesti. Tilanne on siis parempi nyt, kun korjausoperaatiot voidaan tehdä hallitusti kuin että pullistumista ei tiedettäisi mitään, vaan kaikki tulisi yllättäen (kuten minulle ja monelle muullekin on käynyt).

Nykyisin meillä aivoverenkiertohäiriöihin sairastuneilla potilailla ja heidän omaisillaan on olemassa Aivoliiton (AVH) järjestämää tukitoimintaa, jota paikallisyhdistykset toteuttavat eri puolilla Suomea. Erityisesti AVH-kerhoja järjestetään suurten kaupunkien alueilla. Näissä kerhoissa mm. SAV:sta toipumiseen voi saada vertaistukea toisilta samaakokeneilta ihmisiltä. Netti on myös tuonut meitä SAV:n kokeineita lähemmäksi toisiamme ja minäkin olen saanut useilta sadoilta SAV:n saaneilta tai heidän omaisiltaan viestejä. Muutaman kanssa olemme viestitelleet jo vuosikausia, joka on hieno asia. Mikäli potilaasta tuntuu siltä, että henkisesti SAV:n ylitse pääseminen näyttäävaikealta, kannattaa ottaa yhteys omaan lääkäriin ja pyytää psykologista tukea. Itse tein juuri näin. Pyysin sekä keskustelua-apua psykologilta että lääkeapua mielialaan ja näin elämä saattoi taas muutaman kuukauden päästä näyttää valoisammalta.

Ohessa myös Kuopion Yliopistollisen Sairaalan kotisivu, jolta löytyy yhteystietoja sekä muutama asia aivoverenvuodosta: KYS:n kotisivu

Hyvää tietoa SAV:sta löytyy Neurokirurgia.fi -sivustolta